Mustat sydämet

Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Olen todella huono lukemaan dekkareita. Olen kyllä lukenut Christieni ja Raymond Chandler, Dashiell Hammett, Patricia Highsmith ja jopa Austerin New York -trilogia ovat käyneet yöpöydälläni. Entisen työnkuvani puolesta osaan nimetä pari tusinaa niin kotimaista kuin skandinaavista dekkaristia, mutta uskomatonta kyllä, ennen tätä en ole yhtäkään heidän teostaan lukenut.

Tamperelaiskirjailija Seppo Jokisen uusin dekkari Mustat sydämet (2014) päätyi lukulistalle täysin ulkokirjallisista syistä. Teos on Jokisen komisario Koskinen -sarjan 19. osa ja se näkyykin kirjassa useina viittauksina aiempiin tapahtumiin ja kehityskaariin. Se ei kuitenkaan tee kirjasta vaikeasti lähestyttävää, vaan sympaattisen Koskisen seikkailuihin solahtaa helposti mukaan.

Sakari Koskinen on kolmen poliisikollegansa kanssa saapunut Sydneyhyn juoksemaan maratonin, mutta tempautuu selvittämään kaupungissa kadonneen suomalaistytön tapausta. Vyyhtiin liittyy australiansuomalaisten kiinteästi yhtä pitävä ystäväjoukkio ja tähän joukkioon kuulunut, hämärissä olosuhteissa kuollut kadonneen tytön setä. Nykyteknologian avulla juttua selvitellään Tampereen päässä olevan ylikonstaapeli Ulla Lundelinin avulla, ja viritelläänpä jopa jonkinmoista romanttista värinääkin näiden pitkäaikaisten kollegoiden välille. Kuten kaiketi asiaan kuuluu, tapaus saadaan ratkottua, mutta koukkuna Jokinen jättää paitsi päähenkilöiden ihmissuhdesolmut, myös Lundelinin tyttären katoamisen selvittämättä seuraavaa osaa silmällä pitäen.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli ehdottomasti Australian ja australiansuomalaisten kuvaus. Jokinen on itsekin asunut maassa 1970-luvulla, joten oletan, että mies tietää mistä puhuu. Australiansuomalaisten puhe vilisee englannista lainattuja termejä. Rakennustyömiehistä on tullut fingelskassa leipureita ja kuorma-autokuskeista rakkikuskeja. Joosta on tullut jee. Valtavan kokoisessa maassa etäisyyksiin suhtaudutaan suurpiirteisesti. Päivämatkaksi Koskiselle mainostettu autokyyti Sydneystä Lightning Ridgen opaalikaivoskaupunkiin paljastuu 800 kilometrin erämaa-ajoksi.

Jokinen kirjoittaa hyvää, selkeää kieltä, ja sain itseni kiinni jopa pohtimasta jonkin toisen Koskis-dekkarin lukemista. Well played, mr. Jokinen.

Komisario K:n tutkimukset veivät tällä kertaa itähelsinkiläiselle takapihalle.