maanantai 13. heinäkuuta 2015

Taisteluni 5

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 5

Tokavikaa viedään. Knasun omaelämäkerrallisen kirjasarjan viides osa saatiin sittenkin luettavaksi jo kesällä, vaikka kirjan levittämiseen kirjakauppoihin liittyi jos jonkinlaista säätöä. Olin jälleen laittanut itseni varausjonoon hyvissä ajoin, joten sain käsiini vain kirjastohenkilökunnan hellässä päällystyshuomassa olleen kappaleen.

Viides osa jatkaa jälleen suoraan siitä, mihin nelososa jäi. Eletään 1990-luvun alkua. Karl Ove on lähtenyt kesäksi reilaamaan ja liftaamaan Eurooppaan ja syksyn tullen palaa Norjaan ja muuttaa sateiseen Bergeniin opiskelemaan kirjoittamista. Näin hän kuvaa Bergenin ilmastoa (s. 114):
Sade hiipi hihoja ylös, työntyi kauluksesta sisään, ja vaatteet höyrysivät kosteutta sadevaatteiden alla […] Kaikki oli märkää, kaikkea peitti märkä kalvo, ja satamalaiturin reunalla tuntui että sadevesi oli yhteydessä mereen, että näiden kahden maailman rajat olivat tässä kaupungissa liukuvia, elleivät suorastaan kelluvia.
Kuulostaa aivan tältä kesältä.

Kirja kattaa pitkälti 1990-luvun ja päättyy uuden vuosituhannen alkuun, kun Karl Oven ensimmäinen avioliitto päättyy ja hän jättää Bergenin lopullisesti taakseen. Knausgård kuvaa takkuavasti eteneviä opintojaan, suhdettaan ensimmäiseen pitkäaikaiseen tyttöystäväänsä Gunvoriin, jonka kanssa asuu myös puoli vuotta Islannissa, sekä vaimonsa Tonjen tapaamista opiskelijaradiossa. Karl Ovea vaivaa edelleen ujous ja vaivaantuneisuus sosiaalisissa tilanteissa, ellei hän ole juonut itseään tukevaan humalatilaan. Hänellä on lopulta myös melko vähän ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa, mutta sitä hän ei halua myöntää edes vähille ystävilleen (s. 521):
[Toren ja Ingerin luona] kävin usein, lampsin sinne kaljapussi kädessäni, juodaanko nämä ja lähdetään ulos? niin usein että minun oli pakko rajoittaa käyntejäni, jotta he eivät alkaisi epäillä minua, ymmärtäisi ettei minulla oikeasti ollut ketään muuta jonka luona käydä.
Kirjan ajanjakso sisältää myös Karl Oven isän kuoleman ja hautajaiset, joista Knausgård kirjoitti pitkästi jo ensimmäisessä Taisteluni-kirjassa. Ensimmäisessä kirjassa se oli keskeisenä osana teosta, nyt se asettuu tavallaan uomaansa Karl Oven juuri käynnistyvän kirjailijauran kanssa. Sillä siitä tässä teoksessa on ennen kaikkea kyse. Karl Ove tietää haluavansa kirjailijaksi, mutta pitkään yrityksistä ei tunnu tulevan mitään. Läheiset ystävät Espen ja Tore saavat vuorotellen omat esikoisteoksensa julkaistuksi, mutta Karl Oven ura tuntuu olevan menossa kohti kriitikon ja tutkijan uraa. Lopulta tapahtuu käänne, kuin vahingossa kirja alkaakin muotoutua. Syntyy esikoisteos Ute av verden.

Edellisten osien myötä tämän kirjan käsittelemän ajanjakson tapahtumista oli jo jotain vihiä, ja siksi olikin mielenkiintoista lukea niistä nyt tarkemmin. Tonje on tätä ennen esiintynyt vain lyhyesti, mutta nyt nuoruuden avioliiton nousu ja tuho tulee kerrotuksi Knausgårdille ominaisella hämmästyttävän rehellisellä tavalla. Samaa rehellistä linjaa Knasu jatkaa kuvatessaan tuntemaansa inhoa vakavasti kehitysvammaisia ihmisiä kohtaan, joita hän hoitaa yhden kesän ajan. Kuvaus kuulostaa vähintäänkin asiattomalta tiettyyn korrektiuteen ja suvaitsevaisuuteen tottuneessa lukijassa, mutta toisaalta se on brutaalin avoin kuvaus nuoren miehen tunteista laitosympäristössä, laitostuneiden potilaiden keskellä. Hurjaa luettavaa on myös, kun Knausgård kuvaa jo toistamiseen, kuinka hän päätyy viiltelemään kasvonsa lasinpalalla kesken illanvieton.

Rehellisyyden lisäksi Knausgårdin tekstissä vetoavat sen yllättävät huomiot ja yksityiskohdat, jotka huvittavat ja luovat koko kohtauksen. Näin Karl Ove tarkkailee baaria (s. 35):
Yksi tarjoilijoista seisoi oluthanan vieressä, toinen puolestaan oli työntämässä laseja täynnä olevaa tarjotinta sisään luukusta jonka tajusin pieneksi hissiksi. Mahtavaa, pieni hissi kuljetti tavaroita edestakaisin kerrosten välillä!
Ja näin hän nivoo yhteen kokemuksen mökkireissustaan Toren kanssa (s. 625):
Menimme mökille jatkamaan töitä, hevonen työnsi turpansa ikkunasta sisään kun istuimme siellä, annoimme sille sokeripaloja ja omenan, illalla istuimme ulkona, joimme olutta ja poltimme tupakkaa, ympärillämme metsässä virtaavan kosken kohina ja vuonon vastarannalla laskevan auringon valaisemat lumiset tunturinhuiput.
Jokohan kuudennen osan voi laittaa kirjastossa varaukseen?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti