All the Light We Cannot See

Anthony Doerr: All the Light We Cannot See

Kävipä tuuri, kun sain kirjastosta uutuuttaan kiiltelevän äänikirjaversion tämän vuoden Pulitzer-palkitusta romaanista, Anthony Doerrin teoksen All the Light We Cannot See (2014, suom. Kaikki se valo jota emme näe, 2015). Kirjaa on hehkuteltu siellä ja täällä, eikä suotta. Lopuksi alkoi suorastaan harmittaa, että käsissäni oli ”vain” äänikirjaversio, sillä tätä tekstiä olisi ilomielin lukenutkin ja selaillut takaisinpäin. Auttamatta ääniversiosta jää jotain aina kuulematta ja vähintäänkin kirjoitusasut jäävät mysteereiksi. Nytkin nauratti, kun jälkeenpäin selvitin, mikä toisen päähenkilön siskon nimi olikaan: enpä lukija Zach Appelmanin amerikkalaisella aksentilla lausumana kuvitellut sen ainakaan olevan Jutta.

Romaani kuvaa kahden nuoren, saksalaisen Wernerin ja ranskalaisen, kuusivuotiaana sokeutuneen Marie-Lauren elämää toisen maailmansodan pyörteissä. Saksan kaivoskaupungissa orpolapsi Werner innostuu radioista ja hänestä tulee erinomainen korjaamaan ja rakentamaan niitä osista. Lähellä sydäntä on myös radion sisältö – musiikki, ja ennen kaikkea Ranskasta asti kuuluva tieteen kysymyksiä pohtiva lähetys. Nopeasti 1930-luvulla radio vain alkaa täyttyä tarinoista, joissa roistojen rooleissa ovat aina koukkunokkaiset juutalaiskauppiaat.

Pariisissa Marie-Laure asuu isänsä kanssa lähellä luonnontieteellistä museota. Tyttö osaa liikkua kaupunginosassaan, sillä isä on nikkaroinut hänelle pienoismallin kaupungista, minkä avulla Marie-Laura on opetellut kadut ulkoa. Tyttö näkee tunnetilat väreinä ja rakastaa lukea pistekirjoituskirjoja, joita isä hänelle on lahjoittanut. Pariisin miehityksen aikaan isä ja tytär pakenevat isän sedän luo Saint-Malon linnoituskaupunkiin. Mukana isällä on kivi, joka saattaa olla museon ehdottomasti arvokkain esine, valtava timantti nimeltään Sea of Flame. Sodan jyllätessä tarunhohtoista kiveä jahtaa von Rumpel -niminen saksalaisupseeri, josta väistämättä tulee mieleen Christoph Waltzin hahmo Tarantinon Kunniattomissa paskiaisissa (Inglourious Basterds, 2009).

Werner radiomekaanikon kykyineen pääsee tietysti osaksi kolmannen valtakunnan sotakoneistoa, ensin jonkin sortin sotakoulussa ja sitten niin itä- kuin länsirintamallakin. Liian pitkään hän on vain ympäristönsä vietävänä, kunnes kriittisellä hetkellä Saint-Malossa Werner näkee maailman itsenäisesti ajattelevan pikkusiskonsa tavoin.

Teos etenee lyhyin luvuin, joissa vuorotellen seurataan kumpaakin päähenkilöä ja välillä myös von Rumpelia. Lisäksi välillä hypätään Saint-Malon ja päähenkilöiden kannalta sodan merkittävimpään päivään elokuussa 1944. Rakenne toimii hyvin ja pitää yllä jännitettä, hetkeä, jolloin päähenkilöiden polut viimein kohtaavat. En ole varma, miten hyvin timantin tarina toimi yhteydessä muuhun tarinaan, mutta ennen kaikkea olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten raikkaalta tarina tuntui, vaikka toinen maailmansota onkin aiheena niin kaluttu.

K:kin on hieman yllättynyt.