Stoner ja Henkireikä

Viime aikoina on kiirettä pidellyt, mutta pyörän vaihtuessa yhä useammin julkisiin liikennevälineisiin on kirjoillekin löytynyt hieman aikaa. Tässäpä tuoreimmat lukukokemukset.

John Williams: Stoner

Tänä vuonna on sieltä ja täältä kuulunut kuiskutusta John Williamsin (1922–1994) romaanista Stoner. (Kyseessä ei siis ole se John Williams, joka tunnetaan pikemmin sävellyksistään.) Erikoista tässä hehkutuksessa sattuu olemaan se, että teos on ilmestynyt vuonna 1965. Teos oli aikoinaan saanut hyvän vastaanoton, mutta pitkälti unohtunut vuosien saatossa. Ilmeisesti se nousi jokin aika sitten kirjailijapiireissä uudelleen suosituksi ja kasvava maine sai jopa suomalaisen kustantajan tarttumaan teokseen. Luinkin nimenomaan Ilkka Rekiaron hyvän käännöksen (2015) teoksesta – ja kokeilin ensimmäistä kertaa myös kirjaston sähkökirjaversiota.

Nimestään ja ilmestymisvuosikymmenestään huolimatta kyseessä ei ole mikään huumekuvaus vaan kertomus 1900-luvun alkupuolella elävästä kirjallisuuden professori William Stonerista. Stoner on maanviljelijän poika, joka lähetetään yliopistoon maataloustieteitä oppimaan, mutta nuorukainen ihastuukin kirjallisuuteen. Akateeminen ura vie Stonerin mennessään, eivätkä edes maailmansodat saa miestä jättämään yliopistokampusta.

Stoner on oikeastaan hyvin surumielinen tarina. Stoner menee kylmän ja ailahtelevaisen naisen kanssa naimisiin, saa tyttären, jonka vaimo etäännyttää hänestä ja yliopistolla saa vastaansa vihamiehen, joka estää uran etenemisen. Silti Stonerilla riittää ymmärrystä ja anteeksiantoa läheisilleen, ja hän kokee jopa olleensa paikoin onnellinen.

Hehkutuksilla on usein tapana nostaa odotukset liian korkealle, jolloin teos tuottaa pettymyksen, mutta tällä kertaa ilman sen suurempaa tietoa teoksesta Stoner pystyi silti yllättämään poikkeuksellisella päähenkilöllään ja ehdottoman mielenkiintoisella kuvauksellaan viime vuosisadan alkupuolen yliopistomaailmasta. Ei kirja mitään suurta jännitystä tai juonenkäänteitä tarjonnut, mutta onnistui silti olemaan koskettavampi kuin mikään kirja hetkeen.

Kari Hotakainen: Henkireikä

***

Kari Hotakaisen uutukainen, Henkireikä (2015) on kansiaan myöten pahaenteinen ja väkivallan uhkaa tihkuva teos siitä, kun mitta tulee täyteen ja päässä vain napsahtaa.

Henkireiässä on nimettömänä pysyttelevä kertoja, joka kuvaa kuulijalleen tapahtumaketjua, joka päättyy veritekoon. Kertoja on ammatiltaan rikosylikomisario, joten henkirikosten maailma ja tappajan mieli on hänelle tuttu. Tällä kertaa tapahtumat eivät kuitenkaan liity työhön, vaan kertojan kuoroharrastukseen. Kuorossa laulavat myös Suntio ja Parturikampaaja, jotka kumpainenkin ovat omassa elämässään tiukassa tilanteessa. Kuorolaiset uskoutuvat toisilleen kiperistä elämäntilanteistaan, mistä seuraa vain ruuvin kiristymistä ja veitsien teroittelua.

Paljastamatta liikaa, kirja tarjoaa lopussa muutamankin yllätyskäänteen. Yksi niistä liittyy kertojan ja toisaalta hänen kuulijansa henkilöyteen. Tällaisia ratkaisuja on jo sen verran tullut vastaan lähtien Kuudes aisti -leffasta, että osasin arvatakin jotain tällaista. Kenties kansikin siihen jo viittaa. Toinen yllätys oli tapahtumien kulku ja lopputulos. Ahdistavan tunnelman ja pitkällisen virittelyn jälkeen yllätys oli toisaalta positiivinen ja toisaalta vähän lattea.

Olen tykännyt Hotakaisen aiemmissa romaaneissa napakasta kirjoitustyylistä, kuivasta huumorista ja arkisista aiheista. Henkireiässäkin kertojan sivuaa muutamia nykyajan ensimmäisen maailman ongelmia, kuten kehitysvammaisten asuntolan sijoittamista omalle asuinalueelle, mutta liian usein jutut kuitenkin karkaavat aforistisille harhapoluille ja kertomusta on pitkitetty turhankin kanssa. Kirjaa ei ole onneksi venytetty yhtään 200 sivua pidemmäksi, ja juuri sen verran tarina jaksaakin loppukäänteineen kiinnostaa.