lauantai 27. helmikuuta 2016

Owls Do Cry & An Angel at My Table

Janet Frame: Owls Do Cry // An Angel at My Table
Kävin reilu vuosi sitten matkalla Uudessa-Seelannissa. Halusin ostaa sieltä jonkin uusiseelantilaisen klassikkokirjan ja melko summamutikassa päädyin mahtavasta aucklandilaisesta Unity Books -kirjakaupasta ostamaan Janet Framen esikoisromaanin Owls Do Cry (1957). Kirja sai odotella harmittavan pitkään lukemistaan, sillä se paljastui suoranaiseksi helmeksi. Tutkiskelin vähän kirjailijaa (1924–2004) ja selvisi, että häntä veikkailtiin parhaimmillaan jopa kirjallisuuden Nobelin saajaksi. Ruotsiksi hänen teoksiaan on käännetty ahkerasti, suomeksi ei lainkaan. Janet Framen uralla keskeisessä osassa on hänen kolmiosainen omaelämäkertansa, josta toinen uusiseelantilainen, Jane Campion (Piano (1994), Top of the Lake -tv-sarja (2013)), on ohjannut elokuvan An Angel at My Table (1990, suomeksi imelästi nimettynä Enkelin kosketus). Leffa löytyikin yllättäen kirjastosta, joten katsoin sen heti luettuani kirjan. DVD:n takakansitekstissä Framea kuvataan yhdeksi ”maailman arvostetuimmista kirjailijoista”. No, eipä ainakaan suomalaisten kustantajien mielestä.

Mutta nyt itse asiaan. Tai ehkä alkuun vielä muutama sana kirjailijasta. Janet Frame vietti lapsuutensa köyhässä, monilapsisessa perheessä Dunedinissa, Lahden kokoisessa kaupungissa Uuden-Seelannin eteläsaaren kaakkoisnurkassa. Kaksi perheen lapsista hukkui ja yhdellä oli epilepsia. Nuorena aikuisena Frame diagnosoitiin skitsofreenikoksi ja hän vietti kahdeksan vuotta elämästään mielisairaaloissa, joissa häntä hoidettiin sähköshokeilla. Samaan aikaan Frame kuitenkin kirjoitti, ja hänen ensimmäinen julkaistu novellikokoelmansa ilmeisesti pelasti hänet lobotomialta. Myöhemmin Frame sai kumottua skitsofrenialuokituksensa. Hän matkusteli paljon Euroopassa ja Amerikassa ja sai vaikutteita kirjallisuuteensa mm. Faulknerilta, Woolfilta ja Joycelta.

Owls Do Cry -teoksen Janet Frame kirjoitti päästyään sairaalahoidosta. Teoksessa on paljon elämäkerrallisia piirteitä, mukaan lukien epileptikkoveli ja kokemukset mielisairaalassa. Tarinan keskiössä ovat sisarukset Francie, Daphne, Teresa ja Toby. Teos kuvaa ensin taitavasti lasten näkökulmasta maailmaa ja sisaruksia kohtaavaa tragediaa, kun isosisko kuolee traagisesti kaatopaikalla, jossa lapset ovat etsimässä aarteita. Ensimmäistä kertaa yksin matkustava Toby on painanut mieleensä äidin varoitukset (s. 195):
[He] found his way to his seat in the corner; again saying excuse me to anyone he bumped into, though not smiling because they were strangers and criminals with bags of lollies in their pockets, to offer him before they carried out their plans of kidnapping.
Myöhemmin tarina siirtyy kuvaamaan aikuisiksi kasvaneita sisaruksia. Frame on mielestäni erittäin taidokkaasti sukeltanut kunkin hahmon pään sisään ja löytänyt kullekin oman äänen. Herkkä Daphne kuvaa suorastaan runollisesti ja metaforin kokemuksiaan sairaalassa – viisi vuotta ennen Ken Keseyn Yksi lensi yli käenpesän (1962) -klassikkomielisairaalakuvausta. Toby yrittää elää itsenäistä elämää epilepsialääkkeiden ja oman rahan turvin, mutta asuu yhä vanhempiensa luona ja seuraa katkerana, kun mielitietty naikin toisen miehen. Sisaruksista nuorin, Teresa, on päässyt rikkaisiin naimisiin ja yrittää nousta sosiaalisessa statuksessaan. Teresa keskittyy köyhän lapsuuden ja omituisten sisarusten jälkeen materian, menestyvien ystävien ja kauniiden lastensa tuomaan turvaan, mikä saa hänet vaikuttamaan pinnalliselta, minkä hän paikoitellen itsekin tiedostaa. Päiväkirjamerkinnöissä huolenaiheina ovat oikeanlaisten leipomusten tarjoaminen ja kauneusvoiteet. Ylpeydellä Teresa kertaa kotinsa hienouksia: sähkövatkainta, pesukonetta, imuria, höyrysilitysrautaa ja sähköliettä.

Teoksessa ei ole sinänsä juonen kaarta, vaan se ikään kuin kuvaa välähdyksiä sisarusten elämästä. Suurta onnea se ei hahmoilleen suo, mutta Owls Do Cryn vetovoima piilee tarinan sijasta sen taidokkaassa kielessä, kohtauksien ja tunnistettavien tunteiden ja hetkien kuvauksessa. Kirjan valinta ei olisi voinut paremmin onnistua. Sitä paitsi teoksessa mainitaan kaksi uusiseelantilaista lintua ja satuin matkallani bongaamaan molemmat. Tässä ne ovat – tui ja pukeko!



An Angel at My Table sisälsi jo kirjasta tuttuja kuvioita, mutta luonnollisesti se keskittyi tiiviisti ennen kaikkea Janetin vaiheisiin lapsuudesta aina kolme-nelikymppiseksi. Janetia esittää elokuvassa eri-ikäisinä useita näyttelijöitä ja kaikki onnistuvat loistavasti roolissaan punatukkaisena afropäänä, joka innostuu runoista ja kirjoittamisesta, mutta joka ahdistuneisuuden ja masennuksen myötä päätyy parikymppisenä ensimmäisen kerran sairaalahoitoon, joka venyykin vuosien mittaiseksi. Ensimmäisen julkaistun teoksensa myötä Janet riuhtaisee itsensä irti sairaalakierteestä ja asettuu toisen uusiseelantilaiskirjailijan, Frank Sargesonin luo, missä kirjoittaa Owls Do Cryn. Vuonna 1956 Frame muuttaa Eurooppaan, jossa asuu mm. Lontoossa ja Espanjassa ja jatkaa kirjoittamistaan. Kirjailijatar löytää kaltaisiaan taitelijahahmoja ja kokee jotain rakkauden tapaistakin. Nainen löytää myös luottamuksen itseensä ja Lontoossa psykiatri viimein kumoaa Framen skitsofreniadiagnoosin.

Leffa oli luonnollisesti itselleni mielenkiintoinen, koska olin jo perillä kirjailijahahmosta ja hänen tarinastaan. Janet Framen hahmo on elokuvassakin sen verran kutkuttava ja valtavirrasta poikkeava, että An Angel at My Table toimisi varmasti myös ihan ”kylmiltään” katsottuna. Elokuva teemat – köyhyys, lapsuus 1930-luvulla, Uutta-Seelantiakin ravisteleva maailmansota, rakkaiden siskojen kuolemat, mielenterveyden järkkyminen ja laitostumisen ja hoitojen myötä myös eräänlainen alistuminen mielisairaan rooliin, rohkeus löytää siipensä – pitävät mielenkiinnon yllä. Ohjaaja Campion kuvaa kohdettaan lämmöllä ja kuten jo mainitsinkin, näyttelijät Janetin roolissa tekevät mainiot roolityöt. Interwebsistä löytyi alla oleva kuva, jossa leffan Janetit poseeraavat yhdessä todellisen Janet Framen kanssa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti