Vauvatesti

Graeme Simsion: Vauvatesti

Herranjestas, onko se ihan oikeasti lukenut kirjan? Kyllä vain, ihme on tapahtunut, ja sain piiiitkästä aikaa omin silmin luettua kokonaisen romaanin. Mistään kirjallisuushistorian merkkipaalusta ei ehkä kuitenkaan ollut kyse, vaan tarvoin läpi Graeme Simsionin chick-lit-henkisen Vauvatestin (The Rosie Effect, 2014, suom. 2015), jatko-osan muutaman vuoden takaiselle Vaimotestille (The Rosie Project, 2012, suom. 2014).

Vaimotesti päättyi siihen, että tieteellisesti nerokas, mutta emotionaalisesti täysin tumpelo professori Don Tillman sai vaimokseen ihanan Rosien, joka ei millään muotoa täyttänyt Donin etukäteen määrittelemiä, ehdottoman loogisia ja rationaalisia soveliaan vaimokandidaatin kriteereitä. Vauvatestissä australialaispariskunta on asettunut New Yorkiin, jossa Don on töissä yliopistolla ja Rosie viimeistelee psykologian väitöskirjaansa ja edistää lääkiksen opintojaan. Donin tarkkaan suunniteltu elämä järkkyy, kun Rosie paukauttaa odottavansa vauvaa. Toivuttuaan Don ottaa tuttuun tapaansa varsin tieteellisen lähestymistavan kehittyvään alkioon. Sosiaalisten käytänteiden tuntemattomuus saa Donin kuitenkin pian ongelmiin, kun hän lähtee leikkipuistoon tekemään empiiristä tutkimusta pikkulasten käytöksestä. Hiljalleen sekä Don että Rosie alkavat epäröidä, josko Donista onkaan isäksi vauvalle ja mieheksi Rosielle.

Seuraa luonnollisesti sarja väärinkäsityksiä, turhia salaisuuksia ja Donin pyrkimystä oppia oikeanlaisia käyttäytymismalleja. Oikeastaan juoni on hataraakin hatarampi, sillä se pohjautuu lähes yksinomaan viestintäongelmiin parin välillä. Toisaalta tämä kai kuuluu lajityyppiinkin. Kirjassa kiinnostavinta onkin yhä edelleen Don, joka koettaa tosissaan löytää itsestään tunteita tai edes mallintaa niitä sopivissa tilanteissa. Don tuo jopa kohtalaisen kärkkäästi esille nykytrendin leimata jokainen ”erikoinen” tyyppi Aspergeriksi (s. 80):

Olin löytänyt [Aspergerin syndrooman] kuvauksista joitakin oman persoonallisuuteni piirteitä, mutta ihmisillä on taipumus yksiselitteistää asioita ja tehdä sen perusteella virheellisiä johtopäätöksiä. Minulla oli eri aikoina diagnosoitu myös skitsofrenia, kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä pakko-oireneuroosi. Olin myös tyypillinen kaksonen. Vaikka en pitänytkään Aspergerin syndroomaa negatiivisena asiana, en kaivannut uutta leimaa.

Rosien hahmo jää ensimmäisen osan tavoin mielestäni aivan liian utuiseksi. Toki minämuodossa (vieläpä Donin näkökulmasta) tapahtuva kerronta rajaa kuvausta, mutta nyt Rosien näkökulma ja ajatusmaailma jäävät lähinnä muutaman huonotuulisen tiuskahduksen varaan. Kiitokset on annettava mielestäni hyvin rullaavasta käännöksestä Inka Parpolalle. Mukana oli muutamia hauskoja puhekielisiäkin ilmauksia, kuten ”nou hätä”, jotka elävöittivät tekstiä kivasti.

K osaa välillä liiankin hyvin elävöittää kuvia.