Syksy

Karl Ove Knausgård: Syksy

Taisteluni on ohi, mutta itseni kaltaisten fanien onneksi Karl Ove Knausgård ei lopettanutkaan kirjoittamista siihen, vaan on kirjoittanut neliosaisen esseesarjan, joista kukin on nimetty vuodenajan mukaan. Sarjan aloittaa Syksy (Om høsten, 2015, suom. 2016), joka asiaankuuluvasti julkaistiin suomeksi juuri syksyn kynnyksellä. Teos on Knausgårdin kirje kirjoittamisen aikaan vielä syntymättömälle tyttärelleen, Annelle, joka kasvaa vasta äitinsä Lindan vatsassa. Syksy jakautuu Syyskuuhun, Lokakuuhun ja Marraskuuhun, jotka kukin jakautuvat vielä kahteenkymmeneen noin kolmen sivun mittaiseen tekstiin, jotka käsittelevät jotakin tiettyä, joskus hyvinkin yksinkertaista aihetta, kuten purukumia, täitä tai nappeja. Joukossa on myös aiheita kuten häpyhuulet ja dagerrotypia. Näistä ei ehkä kuitenkaan ole lapsen ensimmäisiksi iltalukemistoiksi.

Verrattuna rönsyileviin Taisteluihini määrämittaiset esseet ovat suuri irtautuminen aiemmasta tyylistä, joskin toki niistä löytyy parhaimmillaan samaa perheenisän arkeen heittäytymistä ja jopa isäsuhteeseen palaamista, mitkä olivat osaltaan luomassa Taisteluistani niin kiinnostavia. Riemukas on esimerkiksi ”Pissa”-essee ja Knausgårdin siinä kuvailema onnen tunne, kun oli teininä pissannut yöllä housuunsa, mutta onnistunut siivoamaan jälkensä jäämättä kiinni (s. 50): ”kun häpeä oli poissa, pystyin hekumoimaan unessa häivähtäneellä mutta tunnistettavalla aistimuksella: ai että housuun pissaaminen tuntuu hyvältä”. Tästä muistui mieleen James Joycen romaanissa A Portrait of the Artist as a Young Man (Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, 1916) kuvaama tunne allensa pissaamisesta: ”When you wet the bed first it is warm then it gets cold”.

Nostalgiaa ja silkkaa historiallisten yksityiskohtien tallentamista Knausgård tuo esiin mm. esseissään ”Puhelimet” ja ”Napit”, joissa hän kuvailee tarkasti vanhan, pyöritettävän lankapuhelimen ulkomuotoa ja toimintaperiaatetta tai äidin ompelutarvikkeisiin kuulunutta nappirasiaa, joka oli täynnä erinäköisiä ja -kokoisia nappeja siltä varalta, että jostakin vaatekappaleesta sattuisi katoamaan nappi. Näissä kuvailuissa on jotakin itselleni niin tuttua ja muistoja herättävää, ja toisaalta ne ovat nyt syntyvälle sukupolvella varmasti jotain täysin tuntematonta.

Syksy tarjosi hyviä hetkiä, mutta kuten Helsingin Sanomien arvostelijakin totesi, tällä teoksella ei kannata aloittaa tutustumistaan Knasuun. Jossain vaiheessa lyhyet tekstit alkavat tuntua turhan toisteisilta juuri määrämitastaan johtuen, eivätkä ”löysät” osiot uppoa yhtä hyvin tällaiseen lyhyeen ja tarkan rakenteen teokseen kuin Taisteluni-tiiliskiviin. Uusi Knausgård ilahduttaa silti aina sen verran, että Talvi (Om vinteren, 2015) on jo varauksessa.

K tarkkailee talven saapumista.